Leijonakuningas 3D:nä valkokankaalta tänään oli varsin nostalginen kokemus. Yhtenä hetkenä saavutti minut kontrolloimaton itkukohtaus (Mufasan kuolema) ja hetken päästä sitten taas naurettiin. Lastenelokuvat elokuvateatterissa ovat parasta myös siksi, että lasten eläminen elokuvassa mukana on hauskaa. Kiitos sille ilahduttavalle pikkupojalle, joka murisi Scarille. Ensimmäistä kertaa olin myös katsomassa tuota 3D:tä, odotukseni olivat ehkä liian korkealle, koska ei siitä nyt loppupeleissä niin paljon jäänyt käteen, mutta huhtikuun alkua & Titanicia odotellessa. Turun teatterissa riippuukin jo iso, erittäin nostalginen, Titanic-juliste.

Muutenkin eilen illalla ja tänään on ollut sellainen hakuna matata-olo. Valoa ainakin näkyy tunnelin päässä. Ensi viikolla olo voi taas vaihtua ”leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”-oloksi, mutta yritän nyt ainakin vähän nauttia tästä. Kuva viime viikonlopulta Ruissalosta, jossa käytiin kaverin kanssa nauttimassa talviauringosta. Siinä on jokin aivan mieletön voima.